Surullinen syksy

Meillä on semmoinen mummi, joka on Magdaleenan kaveri. Mummi kuuntelee ja antaa ihan omaa aikaa. Mummin kanssa voi mennä kävelylle rannalle ja ihmettelemään muutenkin maailmaa. Mummi jaksaa myös selittää vaikka kuinka ja kauan, vaikka kysymyksiä tulisi loputtomana tulvana. Meidän mummi tekee myös hillot meidän aamiaismurojen ja lettujemme päälle. Välipalalla usein juomme mummin tekemää mehua ja kylminä päivinä vedämme mummin kutomat villasukat jalkaan. Mummin kanssa voi myös käydä kirjeenvaihtoa, mutta Magdaleena ei osaa vielä kirjoittaa. Isommat osaa ja ne lähettelevät mummin kanssa myös tekstiviestejä.

Mutta sitten tuli semmoinen päivä, kun meidän mummin rintaan tuli syöpä. Mummi leikattiin ja mummi oli niin kipeä, ettei voinutkaan tulla meille niin usein kuin piti. Silloin pienen Magdaleenan maailmaan tuli hätä ja pelko. Magdaleena oli ehkä huomannut, miten isä oli käynyt aika surulliseksi ja ehkä joku sisaruksista oli tullut kertoneeksi, että syöpään voi kuolla. Magdaleena alkoi pelätä kuolemaa. Ja kuolema on se, mitä pieni Magdaleena pelkää kaikista eniten. Kun vanhemmat kertoivat Magdaleenalle, että transsukupuoliset naiset eivät rintasyöpää saa, niin se ei helpottanut yhtään. Nyt Magdaleena pelkää sitä, että jospa hän unohtaa hengittää ja kuolee, jospa mummi unohtaa hengittää ja kuolee. Jospa irronneesta hampaasta tulee niin paljon verta, että siihen kuolee. Jospa mummi ei tuokaan enää hilloa, eikä katsele pihalla muurahaisia. Eikä leiki barbeilla.

Magdaleenan äiti toivoo tosi paljon, että mummi paranisi pian. Muutenkin, kuin omenahillon takia.