Tässä monesti vuosien varrella ja viimeksi tänä aamuna...
...useampi ammattilainen, joka ei tunne Magdaleenaa henkilökohtaisesti, on sanonut, että syntymäsukupuolen salaisuuden kantaminen on lapselle liian suuri taakka kannettavaksi. Lasta olisi tuettava olemaan sinut biologisen sukupuolensa kanssa. Kertomaan ihmisille ylpeänä olevansa transtyttö.
On olemassa rohkeita transaikuisia ja translapsia, jotka kertovat jopa julkisuudessa asti olevansa transihmisiä. Ihmisiä, jotka voimaantuvat vertaistukitapaamisista ja pridekulkueista. Jotka ovat eturintamassa taistelemassa transihmisille ihmisoikeuksia ja tekemässä tunnetuksi asiaa, joka oli ennen suuri tabu. Olen hyvin iloinen heistä! Luen lehtijuttuja heistä ja varmasti itse kuuluisin heidän joukkoonsa, jos olisin itse sateenkaari-ihminen.
Sitten on olemassa yksityisempiä ihmisiä. On olemassa transaikuisia ja transtaustaisia aikuisia, jotka eivät halua puhua tai puhuttavan yksityisistä asioistaan ulkopuolisille. On olemassa sellaisia lapsia, jotka haluavat vain elää omaksi tuntemassaan sukupuolessaan ilman, että kukaan puhuu heidän sukupuolestaan varsinkaan seläntakana, niinkuin usein ala-asteelaisten keskuudessa tapahtuu. Seläntakana puhutaan myös yläasteilla, lukioissa, ammattikouluissa ja työpaikoilla. On paljon ihmisiä, joille sellainen puheenaiheena oleminen on musertavaa.
Luulen, että ajatusvirhe näiden hyvää tarkoittavien terveydenhuollon tätien ja setien mielissä on toiseuttaminen. He ajattelevat transihmiset joiksikin toisiksi; eivätkä osaa ajatella itseään samaan tilanteeseen. Magdaleenalle transsukupuolisuutensa paljastaminen olisi käytännössä sama asia, kun hän paljastaisi sukuelimensä erikoisuuden muille. Muutenhan koulukaverit nimittäin jo tuntevat hänet. Hän ei esitä ketään toista, vaan vilpittömästi on sukuelintään lukuunottamatta oma itsensä. Sitähän hän juuri pelkää. Että muut eivät enää näkisi häntä, vaan hänen biologisen sukupuolensa.
Koulu on lapsen työpaikka ja pakottamalla Magdaleena paljastamaan itsensä, pakottaisin hänet antamaan sukuelimensä muiden puheenaiheeksi. Meidänkään länsimaisessa avoimessa kulttuurissamme ei ole tavallista kertoa työpaikoilla asioita omasta sukuelimestään. Ei sitä, kuinka pitkä tai paksu sukuelin on, onko elin kuiva tai karkaileeko virtsa. Onko sheivattu vai ei, kasvaako peräaukossa karvoja ja jos kasvaa, minkä värisiä ne ovat. Kyllä meidän kaikkien sukuelin on yksityiskohtineen meidän omaa yksityistä omaisuuttamme ja kaikkein vähiten sellaista tietoa, josta haluamme muiden työpaikoillamme puhuvan selkämme takana.
Joku on avoimempi, rohkeampi ja taistelun eturintamassa ja sitten on näitä Magdaleenoja, jotka haluavat elää omaa ainutlaatuista elämäänsä ilman, että ovat puheenaiheina sen enempää, mitä muutkin ovat.
perjantai 29. toukokuuta 2020
perjantai 6. maaliskuuta 2020
Blokkereita metsästämässä
Magdaleena sai lähetteen HUSsin lastensairaalan endokrinologille psykologilta, jonka mielestä nyt tarvittaisiin hormooniblokkerit blokkaamaan testosteronin vaikutukset, jotta emme järkyttäisi tytön herkkää tasapainoa. Nyt kavereiden kanssa menee hyvin, koulu menee paremmin kuin koskaan ja hän on liikkuvainen onnellinen luonnonlapsi.
Odotimme endokrinologin vastaanotolle pääsemistä kuukausikaupalla. Magdaleena jännäsi erityisesti sitä, että housut pitää laskea alas ja lääkäri tutkii hänen kiveksensä. Juttelimme tästä lukuisina iltoina, kun muut olivat jo menneet huoneisiinsa lukemaan ja nukkumaan. Lohdutin Magdaleenaa sillä, että joskus pitää tehdä hankalalta tuntuvia asioita, jotta asiat sujuvat. Kuvittelin, että Magdaleena saisi blokkerit ja niiden turvin voisimme odotella diagnoosia sitten nuorisopolilta, kunhan Magdaleena on riittävän vanha. Toisin kävi. Housut piti laskea, sen perusteella Magdaleenalla on jo kiire saada blokkerit, mutta niitä ei saatu.
HUSsin lasten hormooneihin erikoistunut lääkäri eli Endokrinologi sanoi, että on lain vastaista antaa blokkerit ilman diagnoosia! Hän sanoi, että meidän pitää ensin saada diagnoosi transsukupuolisuudesta, ja halusi lähettää meidät lastenpsykiatriselle. Lastenpsykiatrinen on kieltäytynyt ottamasta Magdaleenaa vastaan, koska he eivät kuulemma ota sinne tutkittavaksi mieleltään terveitä lapsia. Eivätkä he tee diagnooseja transsukupuolisuudesta. Hukkaan heitettyä aikaa siis. Aikaa, jota meillä ei ole! Kerroin tämän endokrinologille, joka lupasi viedä asian kahden viikon päästä olevaan hoitokokoukseen. Hän yrittää ehdottaa siellä, että ottaisivat Magdaleenan sisään transpolille nyt 12-vuotiaana, koska hän on kehityksessään edellä ikäisiään. Transpolin linja on,että he ottavat jonoon vasta 13-vuotiaana, jonossa ollaan hyvin kauan ja siitä sitten diagnoosin saaminen kestää vähintään vuoden.
Endokrinologin vastaanottohuoneessa Magdaleena alkoi itkeä, sitten kyyneleet tulvahtivat minunkin silmiini. Olimme pettyneitä ja olimme hädissämme! Miten yhden ihan helpon ja kohtalaisen halvan hoidon myöntäminen pienelle ihmiselle voi olla niin vaarallista ja demonisoitua, kun sillä voisi ehkäistä mielenterveyden häiriöitä, dysforiaa ja merkittävää itsemurhariskiä?
Olemme nyt miettineet mitä tekisimme. Onko teillä ehdotuksia tai ideoita?
1. Yrittäisimmekö etsiä yksityistä lääkäriä Suomesta? Yrittäisimmekö mennä psykiatrin kautta vai etsisimmekö suoraan yksityisen endikronologin?
2. Muuttaisiko perheemme isä Magdaleenan kanssa Ruotsiin? Isällä ei ole kielitaitoa, ja se tietäisi rahavaikeuksia, koska hänen täytyisi jättää työnsä, mutta Magdaleena pääsisi Ruotsin terveydenhuollon piiriin ja saisi varmasti apua Astrid Lindgrenin sairaalasta.
3. Yrittäisimmekö löytää lääkäriä Virosta tai Espanjasta? Virossa käyvät ainakin aikuiset hakemassa lääkitystä, ja joku translapsi oli saanut blokkerit Espanjasta. Viro olisi lähempänä ja kielimuuri Espanjan suuntaan hieman epäilyttää. Toisaalta Virossa ei juuri puhuta translapsista.
4. Tekisimmekö niinkuin Suomen viranomaiset suosittelevat? Antaisimme pojan murrosiän tulla tyttölapselle ja hoitaisimme sitten hänen ahdistuneisuuttaan ja todennäköisiä mielenterveysongelmiaan hyvässä hoitojärjestelmässämme. Jos hän tappaisi itsensä, järjestäisimme hautajaiset. Sitten kävisimme itse terapiassa, kunnes olisimme selvinneet lapsen itsemurhasta ja olisimme taas toimintakykyisiä.
Me haluaisimme, että Magdaleena voisi toteuttaa unelmansa; hän haluaisi lukioon ja opiskella sitten psykologiksi, jotta voisi auttaa muita lapsia, niinkuin häntä on autettu. Ilman blokkereita hyvin monet nuoret alisuoriutuvat koulusta ja jopa jättävät sen kesken.
Lääkärin vastaanoton jälkeen Magdaleena piirsi lastensairaalassa violetti-pinkin kalan, joka scannattiin seinälle muiden kalojen joukkoon sellaisella hienolla laitteella. Kalan silmistä valuivat kyyneleet.
Kotimatkalla Magdaleena suri kaikenlaista. Jos jääkin sitten ihan yksin, kun ääni muuttuu. Jos kukaan ei olekaan sitten enää kaveri. Sanoin, että sitten ostetaan sulle vaikka oma ponin kaveriksi. Magdaleena katseli ulos auton ikkunasta ja sanoi ihan hiljaa: "Mä haluisin mielummin ne blokkerit ku oman hevosen". Se oli paljon sanottu heppatytöltä.
Odotimme endokrinologin vastaanotolle pääsemistä kuukausikaupalla. Magdaleena jännäsi erityisesti sitä, että housut pitää laskea alas ja lääkäri tutkii hänen kiveksensä. Juttelimme tästä lukuisina iltoina, kun muut olivat jo menneet huoneisiinsa lukemaan ja nukkumaan. Lohdutin Magdaleenaa sillä, että joskus pitää tehdä hankalalta tuntuvia asioita, jotta asiat sujuvat. Kuvittelin, että Magdaleena saisi blokkerit ja niiden turvin voisimme odotella diagnoosia sitten nuorisopolilta, kunhan Magdaleena on riittävän vanha. Toisin kävi. Housut piti laskea, sen perusteella Magdaleenalla on jo kiire saada blokkerit, mutta niitä ei saatu.
HUSsin lasten hormooneihin erikoistunut lääkäri eli Endokrinologi sanoi, että on lain vastaista antaa blokkerit ilman diagnoosia! Hän sanoi, että meidän pitää ensin saada diagnoosi transsukupuolisuudesta, ja halusi lähettää meidät lastenpsykiatriselle. Lastenpsykiatrinen on kieltäytynyt ottamasta Magdaleenaa vastaan, koska he eivät kuulemma ota sinne tutkittavaksi mieleltään terveitä lapsia. Eivätkä he tee diagnooseja transsukupuolisuudesta. Hukkaan heitettyä aikaa siis. Aikaa, jota meillä ei ole! Kerroin tämän endokrinologille, joka lupasi viedä asian kahden viikon päästä olevaan hoitokokoukseen. Hän yrittää ehdottaa siellä, että ottaisivat Magdaleenan sisään transpolille nyt 12-vuotiaana, koska hän on kehityksessään edellä ikäisiään. Transpolin linja on,että he ottavat jonoon vasta 13-vuotiaana, jonossa ollaan hyvin kauan ja siitä sitten diagnoosin saaminen kestää vähintään vuoden.
Endokrinologin vastaanottohuoneessa Magdaleena alkoi itkeä, sitten kyyneleet tulvahtivat minunkin silmiini. Olimme pettyneitä ja olimme hädissämme! Miten yhden ihan helpon ja kohtalaisen halvan hoidon myöntäminen pienelle ihmiselle voi olla niin vaarallista ja demonisoitua, kun sillä voisi ehkäistä mielenterveyden häiriöitä, dysforiaa ja merkittävää itsemurhariskiä?
Olemme nyt miettineet mitä tekisimme. Onko teillä ehdotuksia tai ideoita?
1. Yrittäisimmekö etsiä yksityistä lääkäriä Suomesta? Yrittäisimmekö mennä psykiatrin kautta vai etsisimmekö suoraan yksityisen endikronologin?
2. Muuttaisiko perheemme isä Magdaleenan kanssa Ruotsiin? Isällä ei ole kielitaitoa, ja se tietäisi rahavaikeuksia, koska hänen täytyisi jättää työnsä, mutta Magdaleena pääsisi Ruotsin terveydenhuollon piiriin ja saisi varmasti apua Astrid Lindgrenin sairaalasta.
3. Yrittäisimmekö löytää lääkäriä Virosta tai Espanjasta? Virossa käyvät ainakin aikuiset hakemassa lääkitystä, ja joku translapsi oli saanut blokkerit Espanjasta. Viro olisi lähempänä ja kielimuuri Espanjan suuntaan hieman epäilyttää. Toisaalta Virossa ei juuri puhuta translapsista.
4. Tekisimmekö niinkuin Suomen viranomaiset suosittelevat? Antaisimme pojan murrosiän tulla tyttölapselle ja hoitaisimme sitten hänen ahdistuneisuuttaan ja todennäköisiä mielenterveysongelmiaan hyvässä hoitojärjestelmässämme. Jos hän tappaisi itsensä, järjestäisimme hautajaiset. Sitten kävisimme itse terapiassa, kunnes olisimme selvinneet lapsen itsemurhasta ja olisimme taas toimintakykyisiä.
Me haluaisimme, että Magdaleena voisi toteuttaa unelmansa; hän haluaisi lukioon ja opiskella sitten psykologiksi, jotta voisi auttaa muita lapsia, niinkuin häntä on autettu. Ilman blokkereita hyvin monet nuoret alisuoriutuvat koulusta ja jopa jättävät sen kesken.
Lääkärin vastaanoton jälkeen Magdaleena piirsi lastensairaalassa violetti-pinkin kalan, joka scannattiin seinälle muiden kalojen joukkoon sellaisella hienolla laitteella. Kalan silmistä valuivat kyyneleet.
Kotimatkalla Magdaleena suri kaikenlaista. Jos jääkin sitten ihan yksin, kun ääni muuttuu. Jos kukaan ei olekaan sitten enää kaveri. Sanoin, että sitten ostetaan sulle vaikka oma ponin kaveriksi. Magdaleena katseli ulos auton ikkunasta ja sanoi ihan hiljaa: "Mä haluisin mielummin ne blokkerit ku oman hevosen". Se oli paljon sanottu heppatytöltä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)