-Äiti, voisimmeko me jo ottaa seinältä se hirveä taulu pois?
-Mikä taulu?
-No, se ihan hirveä!!!
-Minä en nyt yhtään käsitä! Mikä taulu?
-No se, missä minä näytän ihan pojalta!
-Mutta sehän on ihana! Olet siinä tosi söpö! Etkä sinä näytä siinä kovin pojalta!
-Mutta entäs jos joku kaveri kysyy, että miksi minä näytin pienenä pojalta?
-No, eihän ne tiedä, että sinä olet siinä!
-No, mutta VOIDAANKO?
-No, voidaan voidaan..!
Se valokuva on kyllä tosi kaunis.
Pieni Magdaleena istuu kuvassa sijaissisaruksiensa kanssa kolmen vanhana pienellä kivisellä sillalla korihattu somasti vinossa. On kevät ja aurinko siivilöityy suurten lehmusten lehvästön läpi. Tunnelma on kaunis. Olen suurennuttanut kuvan, kehystänyt sen valkoisilla puisilla kehyksillä ja kirjoittanut alakulmaan pienen totuuden:
Maailmalle olet vain joku,
mutta jollekin olet koko maailma.
Minulle tämä kuva on kaunis muisto, mutta Magdaleenalle kauhein taulu maailmassa. Kunnioitan tyttäreni mielipidettä niin, että otan kuvan pois seinältä.
Pitäisiköhän se heittää kokonaan pois?
Antaa mummin seinälle?
Säästää piilossa?
Osaisiko joku neuvoa?
Magdaleena, kirjoitan sinulle. Äitisi ei varmaan näitä sanoja sinulle lue ja minusta se on ihan hyvä mutta kirjoitan silti sinnulle suoraan, koska sinä ja minä näemme asioita, jotka ovat piilossa niiltä, jotka eivät ole transsukupuolisia.
VastaaPoistaÄitisi näkee kuvassa kauniin pienen tytön sisariensa kanssa. Kuva tuonee hänelle mieleen lämpimiä muistoja niin rakkaasta hetkestä ja tunteesta, että hän haluaa palata kuvan kautta niihin. Hänen silmänsä näkevät tytön kuvassa mutta hänen silmät näkevät eri tavoin asiat. Äidit ovat sellaisia. Tiedän itsekkin näkeväni kuvat lapsistani toisin kuin he itse. Minulle herttainen kuva on teini-ikäiselle lapselleni nolo kuva. Uskon lapsieni kasvaessa näkevän kuvat itsestään toisin, enemmän niin kuin minä ne näen. Sinä ja minä, meille kuvat ovat pysyvä muistutus siitä mikä oli väärin. Me emme osaa nähdä onnellista hetkeä kuvan aiheuttaman kivun takana.
Kaivan toisinaan esille valokuvia lasteni lapsuudesta. Yritän löytää kuvia joissa minua ei näkyisi. Onneksi enin osa kuvista on niitä, koska en halunnut joutua valokuviin. Kuva missä kalju, aika hurjan näköinen mies mustassa hupparissa pukee pientä lasta sairaalasta kotiutumisen hetkellä käsissään hellyyttä ja rakkautta. En pysty näkemään kuvassa tyttäreni toista äitiä. Vaikka muistan hetken lämmön, muista rakkauden tunteen lastani kohtaan, en voi katsoa kuvaa koska näen siinä miehen. Välillä mietin kuinka paljon puolisoani sattuu se, että yhteisisstä muistoista puhuessa hän muistaa miehen jota ei ollut.
Vaikka äitisi näkee kuvassa tytön, sinun silmäsi näkevät siinä jonkun muun kuin Magdaleenan. Äitisi voisi vaikka säästää kuvan itselleen, sehän on hänen muisto, ei sinun. Toivottavasti sinun ei kuvaa enää elämäsi aikana tarvise nähdä ellet itse halua. Äidilläsi on varmasi kivoja kuvia sinusta, sellaisia joita haluat nähdä ja joiden kautta voit sitten vanhempana palata niihin onnellisiin lapsuuden vuosiin joita saat nyt elää.
Terveiset välitetty <3
PoistaHei! Hienoja kirjoituksia sinulla. Voisitko ottaa yhteyttä eve piste mantu ät yle piste fi. Aihepiiri tulee hyvin lähelle tulevaa aihettamme.
VastaaPoistaTalteen ja piiloon! Tuskin hyvä lapsuuskuva on enää myöhempinä ikävuosina mikään hirvitys. Todennäköisempää on, että myöhemmin sitä osaa arvostaa eikä edes mieti, että osuuko tässä taaperokuvassa sukupuolen ilmaisu yhteen oman identiteetin kanssa vai ei. Kivasti tehty tuo, että otit kuvan pois.
VastaaPoistaSitä ei tule helposti ajatelleeksi kunnolla toisen kannalta. Varsinkin jos toinen on kiltti, herkkä ja lapsi. Ehkä myöhemmin asiat ovat toisin ja saan nostaa kuvan takaisin seinälle. Jos en saa, niin otetaan sitten uusi kuva. :)
PoistaEhkä kuvan voisi laitaa hetkeksi pois. Ja kaivaa taas esiin, kun asia ei ole enää niin kipeä. Lapset ovat usein ehdottomia, joku asia on joko hyvä tai paha. Uskon että joku päivä magdaleena on ylpeä siitä että syntyi pojaksi, joka olikin tyttö. Että hän on juuri hän. Että hän ei ole ainoa ja että se on yhtä luonnollinen ja hieno asia, kuin kaikki muukin tässä maailmassa.
VastaaPoistaToivon todella, että jonain päivänä hän näkisi oman erityisyytensä sellaisessa kauniissa valossa, minä minä sen näen. <3
PoistaEi ainakaan roskiin! Itselleni valokuvat ovat valtavan tärkeitä.
VastaaPoistaKiitos blogista ♡
VastaaPoistaJa mustarastaan kaunkksta sanoista.
<3 :)
PoistaKiitos Etna.
PoistaTämä on ihana blogi! Kiitos kun kirjoitat näistä asioista. Kaikkea hyvää Magdaleenalle ja hänen perheelleen!
VastaaPoistaToivon kovin tämän blogin tavoittavan niiden lasten vanhemmat, jotka tällä hetkellä miettivät päänsä puhki, miten toimia sukupuoliristiriitaa kokevan lapsen kanssa niin, että omasta lapsesta kasvaisi mahdollisimman ehjä aikuinen.
PoistaHaluaisin sanoa Magdaleenalle sellaisia terveisiä, että moni muukin tyttö on näyttänyt pienenä ihan pojalta. Minä olin ihan tytön ruumiiseen syntynyt tyttö, mutta tukkaa minulle ei muutamaan ekaan vuoteen oikein kasvanut. Koska mulla on pikkuveli, äiti osti monet ulkovaatteet sinisinä ja pojille sopivina, ettei sitten parin vuoden päästä tarvitse ostaa uusia. Niinpä mun lapsuuden kuvissa on paljon sellasia, joissa pikku-Kia töröttää lumihangessa tummansinisessä haalarissa, musta kypärämyssy päässä, eikä näytä tytöltä ollenkaan. Yhdessä kesäisessä kuvassa mulla on leijonakuningaspaita ja ihan lyhkäset hiukset. Sinä päivänä mua oli kaupungilla luultu pojaksi, mutta ähäkutti, enpä ollukkaan poika.
VastaaPoistaTotta! Kaikki cis-tytötkään eivät ole pienenä näyttäneet tytöiltä, eivätkä myöskään kaikki cis-pojat pojilta! Kerron terveiset! :)
Poista"Uskon että joku päivä magdaleena on ylpeä siitä että syntyi pojaksi, joka olikin tyttö. Että hän on juuri hän. Että hän ei ole ainoa ja että se on yhtä luonnollinen ja hieno asia, kuin kaikki muukin tässä maailmassa."
VastaaPoistaNiin no. Kaikista transsukupuolisista se ei koskaan ole mikään mukava asia, että syntyi kehoon, jossa ei voinut elää ilman hoitoja. Ei varsikaan kehodysforisista. Toisille oma transsukupuolisuus ja erityisesti keho on jollain tasolla loppuelämän mittainen suru, vaikka olisikin luonnollista.