Bloggarin haastattelu

Treffasimme Tuulian kanssa Helsingissä. Istuimme vastatusten hyvin pitkän tovin sen jälkeenkin, kun kakunpalat olivat muisto vain ja kun teekupit ammottivat jo tyhjyyttään. Toki haastattelin häntä ihan asiastakin, mutta hyvin pitkälle juttelumme ohjautui ihan tavallisiin tavallisten naisten arkipäiväisiin asioihin, kuten lasten harrastuksiin, leipomiseen ja sisustukseen. Sellaiseen iloiseen rupatteluun, mikä saa hyvälle tuulelle ja jonka jälkeen tuntee hyvän laatuista joukkuehenkeä.

Tuulia antoi minulle erikoisluvan kysyä liian henkilökohtaisiakin asioita. Näin minä kysyin ja näin Tuulia vastasi:


Saako translapsen tuntemaa sukupuolta mielestäsi tukea esim. tytöttelemällä ja keksimällä tyttömäinen lempinimi, vai pitäisikö mielestäsi pysyä varmuudeksi sukupuolineutraalina?

En oikein keksi mitä sukupuolineutraalilla ilmaisulla voisi saavuttaa, ehkä aikaa vanhemmille ja lähipiirille tottua ajatukseen lapsen transsukupuolisuudesta? Sukupuolineutraali lempinimi on toki parempi vaihtoehto, kuin se kamala syntymänimi mutta samalla sukupuoli neutraalin nimen käyttö viestii lapselle ettei hänen sukupuolensa ole totta. Lapsi huomaa kyllä tuon. Oikean sukupuolen mukaisen nimen ja ilmaisujen käyttö vahvistaa sukupuolikokemusta, viestii lapselle että hän on totta ja hänen sukupuolikokemuksessa ei ole hävettävää. Tärkeää on ettei lapsi koe nimiä ja ilmaisuja käytettävän ivallisesti tai leikillään


Kuinka usein lapsen tuntemukset omasta sukupuolestaan menevätkin vikaan?

Olen pätemätön vastaamaan tähän ja tilastotietoja asiasta ei varmaan ole olemassa. Sanoisin vain, että on eri asia, jos vaikka tyttö ajattelee olevansa kuin poika tai jos hän tietää olevansa poika. Transsukupuolinen lapsi ei leiki sukupuolta, hän on sitä. Se että lapsi leikittelee sukupuolirooleilla, ei tee hänestä vielä transsukupuolista, mutta jos hän sanoo pidemmän aikaa olevansa muuta kuin syntymäsukupuolensa, herkistyisin kyllä kuuntelemaan lasta.


Tunnet transihmisiä. Kuinka moni tutuistasi on tiennyt jo lapsena olevansa väärässä kehossa?

Nyt olen tylsä ja haluaisin olla antamatta mitään prosenttilukua. Elämäntarinat vaihtelevat paljon ja vaikka aika monella on lapsuudesta sukupuolen pohdiskeluun liittyviä muistikuvia, on osa alkanut pohtimaan sukupuoltaan vasta aikuisiällä. Ei ole olemassa oikeaa tapaa olla transihminen, prosenttiluvut voisivat vahvistaa käsitystä oikeanlaisesta historiasta.


Mitä on kehodysforia ja miltä se tuntuu?

Kehodysforia tarkoittaa sukupuoli-identiteetin ja kehon ristiriidasta aiheutuvaa ahdistusta. Miltä se tuntuu, huh nyt kyselet vaikeita. Luulen että tämä on vähän kuin kuvailisi syntymäsokealle värejä. Kehodysforia on ahdistuksen tavarajuna teräslastissa joka ajaa päälle 200km/h nopeudella ihan missä ja milloin vain. Se oli läsnä jatkuvasti jäytävänä tunteena siitä, että oma ruumis on vääränlainen. Koin kehoni kyllä ihan omakseni, en siis ollut ”vankina miehen ruumiissa” mutta tuo keho oli niin monin tavoin… kuinka sen kuvaisi… väärin. Kehoni ei ollut pelkästään vääränlainen vaan se tuntui olevan väärin, rikki, Tunne väärin olemisesta oli ne kiskot mitä pitkin dysforia-juna sitten ajeli. Kehodysforia tuntuu jatkuvalta nöyryytykseltä jonka välikappale olet itse. Häpeät itseäsi etkä pääse häpeän aiheuttajaa pakoon. Ihmiset sukupuolittavat sinut jatkuvasti väärin mikä saa kohteliaisuudetkin kuulostamaan ivalta. Kehodysforia sai tuntemaan oman ruumiin vastenmieliseksi ja vihaamaan sitä aina itsensä satuttamiseen saakka. Häpeän tunne oli niin voimakas etten halunnut koskea itseeni. Esimerkiksi suihkussa käynti edellytti ajatusten siirtämistä muualle ja pesujen hoitamista mekaanisesti. Jos joku toinen kosketti minua tuntui se vaivaannuttavalta ja pakenin tilanteesta jos vain mahdollista. Koko kehodysforian painon on huomannut kunnolla vasta sen hävittyä korjausprosessin myötä.


Kiusataanko lapsiasi transsukupuolisuutesi tähden?

Vaihteeksi lyhyt vastaus. Ei. Olen yksi äideistä eli todella epäkiinnostava ihminen.


Miten kehosi muutokset ovat muuttaneet elämääsi murrosiässä / myöhemmin hoitojen jälkeen?

Lapsuudessa kehon kanssa vielä selvisi, lapsuus oli kuitenkin monella tapaa kehotonta - voiko niin sanoa? Oma keho nolotti suihkussa, pukuhuoneessa, vessassa ja pippelistä yritin hankkiutua eroon (Magdaleena, jätä ne sakset - ei toimi, olen kokeillut) mutta enimmäkseen elämä oli aika sukupuoletonta mikä teki siitä ihan siedettävää. Murrosiässä keho ja mieli sitten lähtivät eri suuntiin. Yhtenä hetkenä ajattelen etten ole kurjemman näköinen tyttö ja olen hieman jännittynyt ja innoissani siitä että nyt minusta kasvaa nainen mutta keho ottikin aivan toisen suunnan. Murrosikä muutoksineen oli sarja kauhunhetkiä. Leukaan kasvoi partahaituvia ja pinseteillä nyppien ei enää pysynyt vauhdissa mukana. Lihakset kasvoivat samaa vauhtia kun itsetunto sukelsi äänen madaltumisen kanssa. Oma keho tuntui kääntyneen minua vastaan.

Kehon muutokset olivat hämmentäviä ja pelottavia, koska en ollut tietoinen transsukupuolisuudesta. Tunsin olevani tyttö, ajattelin että kai olen sitten poika kun muut niin väittää ja panikoin kun kehoni muuttui väitteiden suuntaan. Ihmettelin miksi muutokset, jotka olivat muista pojista hienoja aiheuttivat minussa ahdistusta ja olivat parhaimmillaankin ällöttäviä. Murrosiän seksuaalinen herääminen oli paha paikka. Halut olivat olemassa mutta oma keho oli vastenmielinen. Voisi kai summata että kehon muutokset jotka työnsivät minua muiden silmissä mieheksi, veivät tulevaisuuden odottamisen ja elämänilon ja jättivät seuraamaan jäljelle jääneelle kuorelle tapahtuvaa elämää välinpitämättömästi. Miksi olisin ollut kiinnostunut elämästäni, eihän se tapahtunut minulle?

Sukupuolenkorjausprosessi on matka takaisin omaan elämään, ei niinkään kehon muuttamista. Palaat itseksesi jostain mitä et ole ollut. Korjaushoitojen alettua olo muuttui nopeasti. Tieto siitä että suonissa ei enää testosteronia ollut ja tilalle oli tullut estrogeeni oli euforinen. Ulkoiset muutokset toivat sitten kehodysforian helpottumisen, oikein sukupuolittamisen ja sitä myötä mahdollisuuden aloittaa oma elämä, joka nyt tuntuikin kiinnostavalta ja mahdollisuuksia täynnä olevalta. Olo keveni siinä määrin että ihmettelin puolisolleni ääneen tuntuuko cis-sukupuolisista aina tältä? Toisin kuin ennen, enää minun ei tarvinnut miettiä sukupuoltani joka hetki, suorittaa miehen elämää tai sitä mielikuvaa joka minulla oli siitä mitä olisi olla mies. Opeteltu miesrooli tipahteli pala kerrallaan pois. Sen alta paljastunut tuore persoona oli herkkä, haavoittuva mutta vahvalla perustalla nyt kun olin oma itseni. Kävin siis läpi uuden murrosiän paitsi fyysisesti niin myös henkisesti. Tutustuin siihen ihmiseen joka olen. Nyt tunnen itseni ehjäksi. Itseinhoa ei ole. Olen oppinut arvostamaan itseäni ja pitämään kehostani ainakin joissain määrin mutta tyytymättömyys ei ole dysforiaa vaan happamuutta siitä, etten mahdu kauneusihanteisiin. Kosketus ja läheisyys, niistä on tullut tärkeitä minulle siinä missä ennen vaivaannuin ja kavahdin niitä. Olen myös useammalla suulla sanottuna täynnä iloa ja hymyä nykyään. Hyvä jos se näkyy ulospäinkin sillä sydämeni pakahtuu onnesta usein ja yllättäen. Ajatukset suuntautuvat elämään, sukupuolen pohtimisen sijasta. On aika hienoa olla minä.


Millaiset lapsuuden olisit halunnut? Millaista suhtautumistapaa suosittelet vanhemmille, joiden lapsilla on näitä tuntemuksia?

Kuuntele, usko, tue ja rakasta ehdoitta. Seiso tarvittaessa lapsen ja ympäristön ennakkoluulojen välissä ja osoita lapsellesi, että hänen sukupuolensa on sinulle totta. Minun lapsuus, hmm…. vaikea kysymys. En usko kaatuneen maidon perään itkemiseen, joten en haikaile kadotettua lapsuutta ja nuoruutta. Tämä tie antoi minulle kaksi ihanaa lasta, elämänkumppanin ja paljon rakkautta.

Pitääkö mielestäsi joissain tilanteissa lapsen sopeutua olemaan syntymäsukupuolessaan vai pitäisikö ympäristön sopeutua suhtautumaan asiaan luonnollisesti? Miltä lapsesta tuntuu, kun hänet identifioidaan väärin?

Väärin sukupuolittaminen tuntuu henkiseltä veitseniskulta. Pahimpia hetkiä oli, kun joku koetti olla ystävällinen ja kehua maskuliinisiä piirteitäni. Siinä sitten hymyilin ja kiitin vaikka minulle esitettiin juuri pahimpia mahdollisia loukkauksia. Syntymäsukupuolessa voi sopeutua elämään. Siinä oppii häpeää, itseinhoa, näyttelemään, kontrolloimaan tarkkaan omaa puhettaan ja käytöstään mutta pysyy elossa päivästä toiseen ellei sitten itse päätä niitä. Tutkimuksesta toiseen tulee samansuuntaisia lukuja. Elossa olevista transsukupuolisista noin 40% on yrittänyt itsemurhaa. Minä kuulun tuohon ryhmään myös. Sopeutumalla elämään syntymäsukupuolessa hajottaa itsensä mutta tilanne on ympäristölle mahdollisesti helpompi. Eli kyseessä on valinta translapsen henkisen hyvinvoinnin ja ympäristön mahdollisen epämukavuuden välillä. Tuon pitäisi olla helppo valinta.

Miksi poistit vanhat tekstisi blogistasi ja aloitit sen periaatteessa alusta?

Halusin muuttaa blogin tyyliä, vanhat kirjoitukset eivät tuntuneet enää omilta. Saatan palata niihin vielä uudestaan.

Kun oli aika erota, sain Tuulialta ystävällisen halauksen ja pienen kiven, jossa lukee tärkeä viesti.

Kiitos Tuulia haastattelusta, kiitos!
Vaikka tuen lastani sillä polulla, minkä hän ikinä tulee valitsemaankin, silti kieltämättä toivoisin, että hänestä tulisi isona kuin Tuulia, onnellisessa parisuhteessa oleva onnellinen äiti suurine iloineen ja pienine suruineen. Että joku päivä Magdaleena tulisi perheineen viikonlopuksi mummolaan ja minä saisin tarjota tuoretta pullaa ja viinimarjamehua.