Miksi tämä blogi

Lapsi sijoitettiin perheeseemme pienenä vauvana. Kahden tytön jälkeen olin innoissani pikkumiehestä. Ostelin söpöjä autopaitoja ja eikä mielessäni käväissytkään, että minulla olikin pieni tyttö, pienen pojan sijasta.

Pienestä pitäen Magdaleena oli kova kiipeilemään ja hirmuisen vilkas.No, pojat on poikia, kaikki sanoivat. Puhettakaan ei alkanut kuulumaan, mutta itsekin ajattelimme, että tämmöiset liikunnalliset pojat eivät vain kerkiä puhumaan. Kehitys alkoi jäämään muutaman vuoden iässä ikätovereista jälkeen ja pikkuisen poikamme sekä vihaisuus ja vaaralliset hypyt korkealta lisääntyivät. Meillä oli hirmuisen raju pieni poika ja pääsimme lopulta tutkimuksiin noin kolmivuotiaana.

Tutkimuksissa todettiin kehityksen olevat viivästynyt, eikä toistoille, ahdistukselle, itsensä repimiselle ja muulle ahdistukselle löytynyt nimeä. Neurologisella lapsemme laitettiin siihen ympäripyöreään kohdussa rikki menneiden kategoriaan. Sosiaalityöntekijä sanoi puhelimessa, että minun pitää henkisesti varautua siihen, että "tämmöisten" lasten sijoitukset usein katkeavat. Itkin yhden illan. Päätimme, että periksi ei anneta.

Magdaleenan täyttäessä kolme vuotta, hänen lempileikkinsä oli pukeutua siskojen prinsessa-asuihin ja tanssia ja tanssia tuntejakin päivässä. Puhetta ei vielä paljoa tullut, mutta otin muutamankin videon, ajattelin huvittuneena: "Näille nauramme sitten, kun olet iso poika."

Koulun kevätjuhlien jälkeen kolmivuotias poikani juoksi heti kotiin päästyämme siskonsa vaatehuoneeseen ja palasi sieltä helpottuneena mekko yllään. Silloin silmäni avautuivat. Olinhan kuullut asiasta, mutta eipä ollut kaikista selkeistä merkeistä huolimatta tullut mieleemme, että meillä voisi täällä tavallisessa Suomessa, meidän ihan tavallisessa elämässä olla transsukupuolinen lapsi. Aloimme ottaa asiasta selvää.

Vaihdoimme vaatevaraston tyttömäiseksi pikkuihmisen toiveiden mukaan... ja kesä meni onnellisesti eteenpäin. Perässä laahannut kehitys teki rynnistyksen eteenpäin ja puhettakin alkoi löytyä! Kesän mittaan huomasimme, että mekkossa juoksevan pikkutytön kutsuminen pojan nimellä, aiheuttaa ihmisissä närkästystä. Otimme yhteyttä Transtukikeskukseen ja saimme paljon hyviä neuvoja. Magdaleenalle ehdoteltiin sukupuolineutraaleja nimiä, mutta mikään ei kelvannut... Nimen piti olla oikeasti tyttömäinen. Annoimme periksi ja hyvä niin.

Syksyn tullen Magdaleena jatkoi samassa puolipäiväisessä puhetta tukevassa päiväkotiryhmässä, missä oli ollut keväänkin. Niin pienet ihmiset eivät itse olisi sitä keksineet, ellei tarhatädeillä olisi ollut vääränlainen asenne. Magdaleena itki ahdistuneena päiväkotiin viedessä ja näki jatkuvasti kauhu-unia. Muutaman kuukauden päästä hän näytti nuken avulla, mitä lapset tekevät... lyövät, potkivat ja kourivat haaroista. Päiväkoti kielsi asian. Emme saaneet sosiaalitoimistolta lupaa lopettaa päiväkotia, mutta valehtelimme lapsemme olevan kipeä, kunnes saimme puheterapeutin lähettämään sosiaalitoimistoon lausunnon, että puhe on kehittynyt tarpeeksi, jotta päiväkotia ei enää tarvita kehityksellisistä syistä. Muutamassa viikossa painajaiset loppuivat.

Lähipiirin lapset ovat hyväksyneet Magdaleenan sellaisena kuin hän on. Lapset kysyvät toisinaan, että voiko Magdaleena olla tyttö, jos hänellä on pippeli. Olen todennut, että joillekkin tytöille on vahingossa kasvanut pippeli ja joillain pojilla on vahingossa pimppa, se ei ole tavallista, mutta ei haittaa mitään. Tämä on riittänyt lapsille, mutta ei aina aikuisille. Ne aikuiset, jotka eivät pysty hyväksymään asiaa, ovat jääneet lähipiiristämme pois. Se on valitettavaa ja surullista, mutta sille vaan ei voi mitään. Jos se asia häiritsee, että meidän pieni ihana valoisa, onnellinen ja rakas tyttäremme on syntynyt poikana, on jollekin ylitsepääsemättömän vaikeaa, sille emme valitettavasti voi mitään. Sitä voi väkisin kasvattaa lapsestaan pojan, vaikka hän olisi sisältä tyttö. Sitähän voisi. Noin pehmeä lapsi siihen varmasti taipuisi, mutta ottaisinko sitä riskiä, että hän murrosiässä tai aikuisena vahingoittaisi itseään, vain siksi, etten uskalla hänen antaa olla se, mikä hän oikeasti on? Vastaus on helppo, en ottaisi.

Kirjoitan tätä blogia nimettömänä ja tyttärenikin nimi on muutettu kahdesta syystä; ensiksikin en haluaisi tyttöni joutuvan julmien ihmisten maalitauluksi ja toiseksi, huostaanotettu lapsi ei saa esiintyä julkisesti missään tunnistettavasti. Otan hienoisen riskin siinä, että joku meidät tunnistaa, mutta koska sydän verellä pelkään tulevaa ja ymmärtämättömiä tuomitsevia ihmisiä lapseni kannalta, en näe muuta vaihtoehtoa, kun omalla avautumisellani auttaa edes hitusen asenneilmapiirin muodostumisessa hyväksyvämmäksi.

Mitä se on keneltäkään pois, jos kaikki saavat olla onnellisia? Mitä?