Hyvää uuttavuotta pieni Magdaleenani

Toivotan tietenkin hyvää uuttavuotta muillekin lapsilleni, mutta Magdaleenan kohdalla tarkoitan sitä ihan eritavalla. Voi kun uusi vuosi 2014 todella olisi hyvä, sellainen vuosi, missä hän voisi olla onnellinen omana itsenään, sitä asiaa sen enempää joutumatta miettimään.

Joulun alla Magdaleena kävi hammaslääkärissä tarkastuksessa. Magdaleena jännitti lääkärireissua vähän etukäteen, mutta lähti kuitenkin matkaan reippaana isän kanssa. Isän kanssa on muutenkin hyvä tehdä jännittäviä asioita sillä aikaa, kun äiti hoitaa pienempiä kotona ja tekee ruokaa. Meillä on semmoinen perinteinen järjestys, joka on syntynyt ihan vahingossa ja luonnostaan. Se tuntuu sopivan meille vanhemmille hyvin ja lapsille vielä paremmin. Lapset tuppaavat pitämään siitä, että asiat rullaavat odotetusti.

Hammashoitaja oli kävellyt käytävää edes takaisin ja ollut reippaasti myöhässä, ennen kuin oli huhuillut potilasta Magdaleenan syntymänimellä. Kun pojan nimi ja sirot ja söpöt pienen tytön kasvot eivät tuntuneet oikein sopivan hoitajan mielestä yhteen, hämmästys oli ollut suuri ja myös näkynyt hoitajan naamalta. Magdaleenan jännittynyt mieli oli muuttunut kuin taika-iskusta masentuneeksi. Kurjaa mieltä riitti moneksi päiväksi ja saimme käydä monta keskustelua siitä, miksi äiti ei saa muutettua pojan nimeä virallisista papereista pois. Se vaan on semmoinen sääntö, että äidillä ei ole oikeuksia. Että voit sitten aikuisena itse sen muuttaa. Tyhmät sydäntäsärkevät säännöt, jotka laittavat pienen tytön häpeämään itseään. Onneksi joulu tuli pian ja suru Magdaleenan sisällä vaihtui iloksi.

Meidän joulumme ovat aina sellaisia lastenjouluja. Ensimmäinen piparisatsi oli syöty ja toinen satsi meni pilalle ja joulu otettiin vastaan ilman pipareita. Se ei kuitenkaan haitannut ketään. Olihan meillä suklaata. Isot meidän perheessämme saivat paljon vähemmän, mutta kalliimpia lahjoja, mutta pienet saivat isot kasat ihania paketteja. Paras Magdaleenan lahjoista oli violetti-pinkki barbie-talo, jossa asustaa nyt monta uutta barbia ja uusi barbien hevonen. Hevonen asuu keittiössä, jotta se ei sotkisi muita pakkoja. Lahjaksi tuli myös "Barbie ja unelmien hevonen"-elokuva ja viimeistään se sai ikävän hammaslääkärimuiston karistettua pikkuprinsessani muistista.

Ai niin, reikiä oli nolla ja hampaat muutenkin oikein hyvässä kunnossa. Isä kun harjaa ne oikein tarkasti joka ilta.

Because who is perfect?

 

 

Toivoisimme joulupukilta sellaista lahjaa,

että ihmiset huomaisivat jokaisen olevan omalla tavallaan täydellisiä.

 

Terveisin,

Magdaleenan äiti ja isä

Tonttukoulupäivä

Tällä viikolla oli kaupungin nuorisotoimen järjestämä tonttukoulu. Jätimme taaperon ja vauvan perheemme isän huomaan ja suuntasimme aikaisin aamusta Magdaleenan kanssa kohti nuorisotaloa tonttulakki kourassa, vähän myöhässä ja kengät väärissä jaloissa. Voi mikä seikkailu siitä alkoikaan..!

Tonttukoulussa opittiin joulukoristeiden huovuttamista, askarreltiin joulukortteja, tarkastettiin piparien leipomistaito ja  mikä ihan jännintä... opittiin hiippailemaan ja piiloutumaan oikean hiipailuopettajan johdolla. Tonttukoulun rehtori meinasi kyllä suuttua hiippailun opettajalle, kun tämä oli hukuttanut kaikki tonttuoppilaat, mutta löytyiväthän ne sitten... sohvan takaa. Ja lapsia nauratti...

 



Joulukoristeen huovuttelua:

 

Hiippailu- ja piiloutumistaitotunnilla:

Tonttukoulun jälkeen suuntasimme äidin lempipaikkaan eli kirjastoon. Äidin valitessa kirjoja, juuri tonttukoulusta valmistunut tonttu hiippaili hyllyjen välissä ja tarkkaili ikkunasta kirkosta pois tulevia lapsia... Joulupukin laskuun tietenkin.

Tonttu työssään:

 

 



Olihan meidän aivan pakko käydä vielä kahvilassa ja kiertämässä ihania butiikkeja, kerran kaupunkiin asti mentiin. Sellaista ihan parasta äiti-tytär aikaa... tiedättehän.

Löytyi kuin löytyikin kaikkea kivaa: vähän turvallisia led-kynttilöitä ja pinkkejä kynttiläkippoja Magdaleenan huoneeseen, hunaja-huulirasva rohtuneille huulille, timantteja helykaupasta ja aivan ihana ja varsin tarpeellinen tonttutytön virkapuku.

Juuri ja juuri kerkisin ottamaan puvusta valokuvan,

ennen kuin se meni käyttöön:

 

Tonttuilu jatkuu tästä seuraavaksi

joulukoristeiden ripustelulla.

 

Kohta on jouluaatto ja se on Magdaleenasta 

hauskin, jännin ja ihan paras päivä ikinä! 

Äidistä myös.

Palapeli-ilta

Löysin pari kivaa uutta palapeliä käydessäni shoppailemassa mummin kanssa ja kotiin tullessani kaivoimme komerosta esiin laatikon, jossa säilytämme kaikkia palapelejämme. Isotkin innostuivat kokoilemaan yhdessä pienten kanssa uusia ja vanhoja pelejä ja nukkumaanmeno vähän myöhästyi... mutta se ei haitannut ketään. Ei edes äitiä.

Tässä Magdaleena kokoaa uutta lempparipalapeliä:

 

 

 Pitkätossun lemppari:

 

 

 Taaperolle sopiva palapeli, jossa kaikki palat sopivat:

Oikeudesta olla sisko

Tänä aamuna oli jotenkin koskettava hetki, kun Magdaleena ja taapero nyhjöttivät kaakaota odotellen vierekkäin ruokapöydässä. Taapero kyyhötti syöttötuolissa nalle vielä kainalossa, Magdaleena istui viereisellä tuolilla ihan liki siskoa, peiton alta juuri ryömineenä, hiukset pystyssä ja silmät sirrissä. Sytytin kynttilää ja kun käännyin pikkuihmisiä kohden, molemmat tuijottivat lasittunein silmin herännyttä liekkiä ja Magdaleena rapsutti taaperoa etusormella leuan alta sillä tavalla, kun koiria rapsutetaan. Ja taapero nautti leuka pitkällään. 

Sisaruus on elämän pisin ihmissuhde. Se ei ole biologiasta kiinni, vaan yhteisistä kokemuksista, kokemuksesta ja yhteenkuuluvuuden tunteesta. Niin ja on se kiinni sanoistakin. Magdaleenalla on biologisiakin sisaruksia, jossain. Magdaleena ei ole koskaan tavannut heitä. Ovatko he oikeampia sisaruksia, kuin ne, joiden kanssa jaetaan arki, kokemukset, kasvuympäristö, tunteet? Inhoan sitä, kun aikuiset ihmiset kyseenalaistavat lasten kuullen lastemme sisaruuden kysymällä, että ovatko he oikeita sisaruksia. Vaikka sisaruus ei ole biologista, se voi olla hyvin oikeaa ja syvää.

Kaksi ihmistä, jotka ovat kotoisin aivan eri puolelta maailmaa, ovat geneettisesti lähempää sukua toisilleen, kuin samasta laumassa asuvat kaksi vuorigorillaa. Ei siis ole kaukaa haettu sanonta, että olemme kaikki veljiä keskenämme.

Kun vasta olimme tunnustaneet Magdaleenan tuntemuksen omasta sukupuolestaan ja opettelimme sanomaan Magdaleenaa tytöksi, Magdaleenaa muutaman vuoden vanhempi sisko ei halunnut tai pystynyt yhtä helposti hyväksymään pikkuveljensä muuttumista siskoksi. Kävimme tämän pienen jääräpäisen Peppi Pitkätossun kanssa monta keskustelua toisien kunnioittamisesta ja siitä, miten toisen sisäinen elämä voi olla erilainen, kuin omamme ja miten meidän täytyy osata luopua omasta kuvastamme toisen mielestä ja oppia kuuntelemaan toisia paremmin. Pitkätossu sanoi itsepäisesti vielä monen monen keskustelun jälkeenkin Magdaleenaa veljeksi. Hassua, että nyt kukaan ei enää ajattele edes, että meillä olisi veljenä  Magdaleena. Kaikki tietävät nyt, että Magdaleena oli veli vain sisaruksiensa päissä ja ihan oikeasti Magdaleena on sisko. Alusta asti sisko, kukaan vain ei tiennyt sitä. Ja ihan OIKEA sisko, vaikkei ehkä biologinen, niin oikea.

Miksi tämä blogi

Lapsi sijoitettiin perheeseemme pienenä vauvana. Kahden tytön jälkeen olin innoissani pikkumiehestä. Ostelin söpöjä autopaitoja ja eikä mielessäni käväissytkään, että minulla olikin pieni tyttö, pienen pojan sijasta.

Pienestä pitäen Magdaleena oli kova kiipeilemään ja hirmuisen vilkas.No, pojat on poikia, kaikki sanoivat. Puhettakaan ei alkanut kuulumaan, mutta itsekin ajattelimme, että tämmöiset liikunnalliset pojat eivät vain kerkiä puhumaan. Kehitys alkoi jäämään muutaman vuoden iässä ikätovereista jälkeen ja pikkuisen poikamme sekä vihaisuus ja vaaralliset hypyt korkealta lisääntyivät. Meillä oli hirmuisen raju pieni poika ja pääsimme lopulta tutkimuksiin noin kolmivuotiaana.

Tutkimuksissa todettiin kehityksen olevat viivästynyt, eikä toistoille, ahdistukselle, itsensä repimiselle ja muulle ahdistukselle löytynyt nimeä. Neurologisella lapsemme laitettiin siihen ympäripyöreään kohdussa rikki menneiden kategoriaan. Sosiaalityöntekijä sanoi puhelimessa, että minun pitää henkisesti varautua siihen, että "tämmöisten" lasten sijoitukset usein katkeavat. Itkin yhden illan. Päätimme, että periksi ei anneta.

Magdaleenan täyttäessä kolme vuotta, hänen lempileikkinsä oli pukeutua siskojen prinsessa-asuihin ja tanssia ja tanssia tuntejakin päivässä. Puhetta ei vielä paljoa tullut, mutta otin muutamankin videon, ajattelin huvittuneena: "Näille nauramme sitten, kun olet iso poika."

Koulun kevätjuhlien jälkeen kolmivuotias poikani juoksi heti kotiin päästyämme siskonsa vaatehuoneeseen ja palasi sieltä helpottuneena mekko yllään. Silloin silmäni avautuivat. Olinhan kuullut asiasta, mutta eipä ollut kaikista selkeistä merkeistä huolimatta tullut mieleemme, että meillä voisi täällä tavallisessa Suomessa, meidän ihan tavallisessa elämässä olla transsukupuolinen lapsi. Aloimme ottaa asiasta selvää.

Vaihdoimme vaatevaraston tyttömäiseksi pikkuihmisen toiveiden mukaan... ja kesä meni onnellisesti eteenpäin. Perässä laahannut kehitys teki rynnistyksen eteenpäin ja puhettakin alkoi löytyä! Kesän mittaan huomasimme, että mekkossa juoksevan pikkutytön kutsuminen pojan nimellä, aiheuttaa ihmisissä närkästystä. Otimme yhteyttä Transtukikeskukseen ja saimme paljon hyviä neuvoja. Magdaleenalle ehdoteltiin sukupuolineutraaleja nimiä, mutta mikään ei kelvannut... Nimen piti olla oikeasti tyttömäinen. Annoimme periksi ja hyvä niin.

Syksyn tullen Magdaleena jatkoi samassa puolipäiväisessä puhetta tukevassa päiväkotiryhmässä, missä oli ollut keväänkin. Niin pienet ihmiset eivät itse olisi sitä keksineet, ellei tarhatädeillä olisi ollut vääränlainen asenne. Magdaleena itki ahdistuneena päiväkotiin viedessä ja näki jatkuvasti kauhu-unia. Muutaman kuukauden päästä hän näytti nuken avulla, mitä lapset tekevät... lyövät, potkivat ja kourivat haaroista. Päiväkoti kielsi asian. Emme saaneet sosiaalitoimistolta lupaa lopettaa päiväkotia, mutta valehtelimme lapsemme olevan kipeä, kunnes saimme puheterapeutin lähettämään sosiaalitoimistoon lausunnon, että puhe on kehittynyt tarpeeksi, jotta päiväkotia ei enää tarvita kehityksellisistä syistä. Muutamassa viikossa painajaiset loppuivat.

Lähipiirin lapset ovat hyväksyneet Magdaleenan sellaisena kuin hän on. Lapset kysyvät toisinaan, että voiko Magdaleena olla tyttö, jos hänellä on pippeli. Olen todennut, että joillekkin tytöille on vahingossa kasvanut pippeli ja joillain pojilla on vahingossa pimppa, se ei ole tavallista, mutta ei haittaa mitään. Tämä on riittänyt lapsille, mutta ei aina aikuisille. Ne aikuiset, jotka eivät pysty hyväksymään asiaa, ovat jääneet lähipiiristämme pois. Se on valitettavaa ja surullista, mutta sille vaan ei voi mitään. Jos se asia häiritsee, että meidän pieni ihana valoisa, onnellinen ja rakas tyttäremme on syntynyt poikana, on jollekin ylitsepääsemättömän vaikeaa, sille emme valitettavasti voi mitään. Sitä voi väkisin kasvattaa lapsestaan pojan, vaikka hän olisi sisältä tyttö. Sitähän voisi. Noin pehmeä lapsi siihen varmasti taipuisi, mutta ottaisinko sitä riskiä, että hän murrosiässä tai aikuisena vahingoittaisi itseään, vain siksi, etten uskalla hänen antaa olla se, mikä hän oikeasti on? Vastaus on helppo, en ottaisi.

Kirjoitan tätä blogia nimettömänä ja tyttärenikin nimi on muutettu kahdesta syystä; ensiksikin en haluaisi tyttöni joutuvan julmien ihmisten maalitauluksi ja toiseksi, huostaanotettu lapsi ei saa esiintyä julkisesti missään tunnistettavasti. Otan hienoisen riskin siinä, että joku meidät tunnistaa, mutta koska sydän verellä pelkään tulevaa ja ymmärtämättömiä tuomitsevia ihmisiä lapseni kannalta, en näe muuta vaihtoehtoa, kun omalla avautumisellani auttaa edes hitusen asenneilmapiirin muodostumisessa hyväksyvämmäksi.

Mitä se on keneltäkään pois, jos kaikki saavat olla onnellisia? Mitä?