torstai 28. toukokuuta 2015

Kylmiä kokemuksia lastenpsykiatriselta poliklinikalta

Olen nyt käynyt kolme kertaa puhumassa Magdaleenan asioista lasten psykiatrisella poliklinikalla.

Olenko saanut sieltä tukea? En.

Jos aiemmin olin sinut asian kanssa, niin nyt kylmää selkäpiitä enemmän kuin koskaan.

Kyse ei kuitenkaan ole siitä, että itselläni olisi kipeitä tuntemuksia tai epävarmuuksia oman sukupuoleni kanssa ja siitä huolimatta olen ihan rikki ja loukattu sieltä pois tullessani. Miten ihmeessä ne ihmiset, jotka ovat valmiiksi satutettuja sinne mennessään, selviävät ehjinä sieltä pois?

No, nyt kuitenkin tänään tämä vanha ja kokenut terapeuttitäti, jonka kanssa keskustelin, oli sitä mieltä, että meidän tulisi pysyä realiteeteissa siinä asiassa, että Magdaleena on poika, jolla on kikkeli ja hän vain pukeutuu tytöksi ja hän haluaisi olla tyttö. Hän sanoi, ettemme voi jatkaa Magdaleenan huijaamista tässä asiassa, koska Magdaleena ei ole tyttö. Magdaleenaa tulisi alkaa hänen mielestään valmistelemaan tosi elämään, jossa hän kuitenkin tulee olemaan sen asian kanssa tekemisissä, ettei ole oikea tyttö.

Eli jos noudatamme terapeutin ohjetta, katkaisemme nyt Magdaleenan onnellisen lapsuuden ja alamme hokea sitä samaa, mitä Magdaleena on jo ihan tarpeeksi kuullut muiden, kuin oman perheensä suusta. Emme siis saa antaa hänen sukupuoli-identiteettinsä olla totta, vaan meidän olisi ryhdyttävä väheksymään hänen kokemuksiaan sillä tavalla, kun se on meidän yhteiskunnassamme hyväksyttävää.

Kerroin terapeutille Magdaleenan olevan hyvin hyvin herkkä ja tämän asian olevan hänelle hyvin hyvin kipeä, mutta terapeutin mielestä meidän tehtävämme on kasvattaa Magdaleenasta niin vahva, että hän kestää elämän realiteetit, kuten sen, että joskus lentokentillä kurkistetaan housuihin, jos ei pukeudu "oikean" sukupuolensa mukaisesti. Kyllä kuulemma seitsenvuotias jo ymmärtää.

Niin ja lopuksi terapeutti sanoi, ettei hän muuten tiedä asiasta mitään.

No, kiitos nyt kuitenkin sitten neuvoista.

15 kommenttia:

  1. Eikä :( Itse kävin aikuisten puolella viime vuonna läpi tutkimukset, koska olen transmies. Sanoisin että tuo terapeuttitäti puhuu täyttä... hevonkakkaa. Ei kukaan sivistynyt ihminen Suomessa puutu siihen mitä toisilla on housuissa. Ja transihmisestä tulee tarpeeksi vahva kestämään syrjintää ilmankin että lytätään lapsesta asti - päin vastoin kuin terapeutti esittää, "realiteettien" takominen päähän lapsena tuottaa vain isommat mielenterveysongelmat. Usein jos ihminen on transsukupuolinen, se identiteetti ei sillä muutu, että kasvatetaan syntymäsukupuolen mukaisesti. Ihmisiä ei vahvisteta nöyryyttämällä heitä, vaikka se nöyryyttäminen olisikin normi yhteiskunnassa. Tuotetaan vain paljon traumoja ja häpeää, kun taakka olisi muutenkin tarpeeksi iso.

    Oma tarinani on se tavallinen, eli minun ei annettu olla poika lapsena, vaan kehotettiin hyväksymään itseni tyttönä ja naisena. Anoreksian, masennuksen ja itsemurhayritysten kautta päädyin sitten aikuisena transpolille, kun elämä naisena ei vain onnistunut. He diagnosoivat minut transsukupuoliseksi, pääsin hormonihoitoon ja leikkauksiin ja nykyään elän ihan normaalia miehen elämää. Ihmiset eivät kurkistele housuihini, väitä että olen "oikeasti nainen" tai muutenkaan kohtele asiattomasti. Eihän sitä edes näe enää päällepäin, että olen transsukupuolinen. On ironista, että psykiatrian poliklinikalla oltiin hirveän huolissaan siitä jaksanko raskaat hoidot ja sen kun ihmiset eivät hyväksy, mutta raskainta koko prosessissa olivat loppujen lopuksi ne tutkimukset itse. Ei ainakaan minun tapauksessani kukaan ole oikeassa elämässä kyseenalaistanut sukupuoltani niin kuin transpolilla.

    Mutta kovasti tutulta kuulostaa terapeutin asenne. Omissa tutkimuksissani tuntui, että tutkimusryhmä mielellään keksii syitä, miksei jollekulle voida antaa diagnoosia. Vertaistukiryhmässä minulle sanottiin, että siellä joutuu vähän taistelemaan saadakseen vakuutettua lääkärin. He eivät lähtökohtaisesti usko sitä, kun potilas itse sanoo olevansa transsukupuolinen, vaan käyvät täikammalla läpi elämäntarinaa ja psykiatrisia potilaskertomuksia, testauttavat psykologilla ja arvioivat miten hyvin tutkittava "pärjäisi" miehenä tai naisena. Oma sana ei riitä. Mielikuvani on myös, että lapsia ja nuoria kohtaan suhtautuminen on vielä holhoavampaa.

    Aikuisten puolella psykiatrit pelkäävät sitä, että he sallivat sukupuolenkorjauksen jollekulle, joka sitten myöhemmin katuukin ja heidät haastetaan oikeuteen hoitovirheestä. Tämä on syynä tiukkoihin tutkimuksiin, heidän on pystyttävä perustelemaan päätöstänsä tarvittaessa oikeudessa. Tietysti nykyisessä järjestelmässä moni transihminen on päätynyt tekemään itsemurhan, koska heiltä on evätty sukupuolenkorjaus, mutta siitä lääkärit eivät joudu vastuuseen, koska he voivat vedota siihen että potilas oli muutenkin masentunut ja masennuksensa vuoksi ei olisi kestänytkään korjaushoitoja.

    Ja mitä tulee "realiteetteihin", penis ei tee kenestäkään miestä tai vagina naista. Eikä yksi numero henkilötunnuksessa. Sukuelimet liittyvät lisääntymiseen, sukupuoli sosiaalisena roolina ja kokemuksena rakentuu aivoissa.

    VastaaPoista
  2. Löysin blogisi juuri, kun olin joutunut seuraamaan kuvailemaasi asennetta ja myöskin sellaisten ihmisten taholta, joiden pitäisi huolehtia lapsen edusta. En olisi uskonut, että ammattilaisten asenne voi nykyään olla tämä! Tähän blogiin löydettyäni olin kuin eri maailmassa, kiitos siitä. Palautit uskoni ihmiskuntaan (niin kliseiseltä kuin tämä kuulostaakin). Että lähdit ottamaan asiasta selvää, ja tukemaan lasta sen nujertamisen sijaan. Tämän paremmaksi ei vanhemmuus muutu. On ihanaa lukea "Magdaleenan" onnellisesta lapsuudesta, toivon teille kaikkea hyvää :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaikkien koulumaailmaan sijoittuvien työntekijöiden asenne on aina ollut lämmin ja ymmärtävä. Ovat ottaneet asiasta heti selvää.

      Toisin kuin psyk.polin henkilökunta. Sieltä tuli kylmää kyytiä.

      Tuntui aivan käsittämättömän ihmeelliseltä, että sain sen vaikutelman, että siellä epäillään meidän mahdollisesti manipuloineen lapsemme vaihtamaan pöksyt mekkoon. Miksi ihmeessä olisimme niin tehneet? Miksi ihmeessä kukaan tekisi sellaista? Toisinpäinhän niin tehdään useammin sosiaalisten normien ja häpeän pelon pakottamina.

      Lapsi on äärimmäisen helppo nujertaa sukupuolta koskevissa asioissa. Se on niin herkkä kohta ihmisessä. Vain vanhempien huvittuminenkin riittää satuttamaan, vaikka ei sanoisi mitään pahasti.

      Se, mikä on positiivista lasten joustavuudessa on se, että niille joskus riittää yksi aikuinen, joka on kerran paikalla ja kerran kuuntelee.

      Olin nuorena harjoittelemassa lastenkodissa ja sydämeni itki verta. Vanha kokenut työntekijä lohdutti minua ja kertoi minulle, että lastenkodissa oli kerran ollut poika, joka oli käynyt vain yhden kerran kalassa isänsä kanssa. Myöhemmin se yksi kerta kantoi häntä hänen omassa isyydessään, missä hän suorastaan loisti perustettuaan aikuisena perheen.

      Olen ajatellut, että kun niitä "kalassa käymisiä" on tuhat kappaletta tai kymmenentuhatta, miten vahva lautta niistä kokemuksista sitten syntyykään.

      Poista
  3. Minusta terapeutin neuvo pitäytyä realiteeteissä oli täysin oikea. Realiteettihan on, että Madgaleena tuntee olevansa tyttö. Tuskin tiede tuntee yhtään tapausta, jossa lapsena vastakkaisen sukupuolen identiteetin omaavana tunteekin aikuisena päinvastoin. Kun taas niitä toisia on lukemattomia tapauksia. Tsemppiä magdaleenalle. Olet juuri sellainen kuin olet. And that's a fact!

    VastaaPoista
  4. Huhuh millaisia kommentteja ja "neuvoja" olette joutuneet kohtaamaan. Pysykää vahvoina ja varmana asiastanne. Lopussa kiitos seisoo. Jaksamista!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kun katsoo pientä onnellista prinsessaa sata pinniä ja pampulaa päässään, niin tietää olevansa oikealla tiellä. Kiitos tsempeistä! <3

      Poista
  5. Minua pelotti alkaa pitämään blogia. Pelotti, että miten siihen suhtaudutaan, koska se kertoo lapsesta. Pelotti miten Magdaleena suhtautuu tähän kasvaessaan isoksi, mutta toisaalta koin tarpeelliseksi tasoittaa hänen tietään, kertomalla maailmalle hänen ja monen muun tilanteesta. Pelotti miten sosiaaliviranomaiset suhtautuisivat sijoitetusta lapsesta kertovaan blogiin, koska minulla on vaitiolovelvollisuus. Mietin, mitä voin kertoa ja mitä en, mutta sitten kuulostelin maailmaa ja ajattelin, että se ei pelaa joka pelkää. Hyvin monessa yhteydessä tunnustetaan aikuisten transsukupuolisuus ja oikeus olla omia itsejään, mutta lasten sukupuolikokemusta kohdellaan "vaiheena" tai leikkinä, vaikka heillä ei ole aikuisten veroisia työkaluja käsitellä sitä, mitä he tuntevat. Viestinne lämmittävät todella sydäntä. Todella! Kiitos. <3

    VastaaPoista
  6. Muistan olleeni alle kouluikäinen, siinä Magdaleenan iässä, ja seisoneeni saunan jälkeen peilin edessä katselemassa kehoani lapsen uteliaisuudella. Itse kahden lapsen vanhempana voin hyvin kuvitella miltä ilmeeni näytti. Lapselle keho on ihmeellinen uusi asia huomata ja siitä kysytään hyvinkin suoria kysymyksiä. Niin tein minäkin.

    - Äiti?
    - Niin?
    - Miksi mä olen erilainen kuin sä.
    - No kun sinä olet poika.
    - Ei kun, miksi mä en ole samanlainen kuin muut tytöt?

    Seurasi opetus siitä, että olen poika ja minusta kasvaa mies niin kuin isästä ja miehet on erilaisia kuin pojat. Äiti puhui paljon mutta muistan kuitenkin parhaiten hänen hätäisen äänensävyn josta opin että ajatukseni ja kysymykseni oli väärin, eikä sellaista sopinut sanoa ääneen. Seuraavan kerran puhuinkin vanhemmilleni asiasta yli 30 vuoden kuluttua, kun kerroin olevani transsukupuolinen.

    Lapsuudesta muistan salailun ja häpeän. Barbie-jäljitelmän jonka naapurin täti oli minulle osanut, kun niin kovasti tykkäsin leikkiä hänen tyttärien nukeilla. Muistan vielä miten onnellinen olin, kun vein Johannaksi ristimäni aarteeni pihalle ja pääsin mukaan muiden tyttöjen leikkeihin. Ääneen lausumaton sääntö oli ettei isä saanut nähdä Johannaa. Iltaisin hänet piti piilottaa sängyn alta vedettävän lelulaatikon takanurkkaan pikkuautolaatikoiden taakse. Siellä luonnonvalkeassa pahvilaatikossa, valkealla pitsireunaisella tyynyllä oranssi keltaisen kukkakuvioisen peiton alla nukkui tärkein leluni.

    Barbie ja paperinukkeni katosivat, kun tulin kouluikään. Hiljattain äiti kertoi isäni löytäneen ja hävittäneen aarteeni. En ole katkera vanhemmilleni, en sure lapsuutta joka jäi elämättä. Vanhempani kasvattivat minut omien tietojensa ja taitojensa mukaan. Miten yllä jakamani tarinan konna - isäni, suhtautui asiaan, kun kerroin olevani nainen. ”Jos minulla oli ennen yksi tytär niin ihan yhtä hyvin minulla voi olla kaksi tytärtä.”

    Toivon teille voimia ja jaksamista terveydenhuollon ammattilaisten kanssa. Auttamisen tarve on varmasti aito mutta heillä on tarve olla tietävinään muttei useinkaan tietoa transsukupuolisuudesta tai rohkeutta myöntää osaamattomuuttaan. Asiattomuutta ei tarvitse hyväksyä ja potilasjärjestö Trasek voi ehkä olla avuksi noissa tilanteissa.

    Olen tavattoman onnellinen siitä että Magdaleena saa kasvaa perheessä jossa häntä rakastetaan ja jossa hänen ei tarvitse tuntea häpeää itsestään. Olen onnellinen lapsuudesta jonka tyttärenne saa. Ei se aikuisuuskaaan sitten joskus tule kurjaa olemaan luulevat tietämättömät mitä tahansa.

    Mira
    Kahden lapsen onnellinen äiti
    Transtaustainen nainen

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Mira, että kirjoitit. Tekisi mieleni kirjoittaa, että tarinasi kosketti minua, mutta se on jotenkin lievästi sanottu. Ennemminkin jos kirjoitan; tarinasi muutti minua, se on lähempänä.

      Jos aiemmin mielessäni joskus olin epävarma siitä, onko tämä varmasti oikea tie, nyt epävarmuus on karissut ajatusteni ympäriltä kokonaan.

      Poista
    2. Luin tässä juuri blogianne taas ja tyttäreni 5v. tuli viereen. "Mitä sä luet?" Kerroin lukevani pienestä tytöstä jota samoin kuin minua luultiin pojaksi. "Wau sillä on upeat saappaat!"

      Olen yhtä hymyä täällä, kun mietin kuinka mahtavat vanhemmat tyttärellänne on. Iso lämmin kiitos myös sanoistasi.

      Mira

      Poista
  7. Olen seurannut blogiasi mielenkiinnolla. Jotenkin neuvoisin kuitenkin pitämään kaikki vaihtoehdot avoimina. Minä itse koin lapsena olevani poika ja tein jopa puutarhaletkusta pippelinkin. Murrosiässä minusta kuitenkin kasvoi täysin heteronainen. Aikamoisen kriisin kuitenkin kävin läpi. Omia vanhempiani kiitän siitä, että he antoivat minun olla sellainen lapsi kuin olin. MinuA ei yritetty kasvattaa tytön muottiin, mutta poikamaisuudestani ei myöskään tehty suurta draamaa. Tsemppiä ja voimia kuitenkin teille. Tärkeintä on kuitenkin, että Magdalena tuntee olevansa rakastettu ja hyväksytty perheessään - ja sitä hän varmasti onkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sukupuolikokemus voi muuttua ja yritämme parhaamme mukaan lukea tilannetta. Nyt toistaiseksi näyttää siltä, että Magdaleena on monia tyttöjäkin tytömpi. Itsekin olen ollut poikatyttö, joka pelasi jalkapalloa, leikkasi hiuksensa siiliksi, kiipeili puissa ja joskus jopa yritti pissata seisten epäonnistuen surkeasti. Minustakin kasvoi kuitenkin heteronainen. Tosin en koskaan varsinaisesti tuntenut olevani poika, vain joskus leikin poikaa vähän aikaa. :)

      Poista