Isoveli sai kutsuntakirjeen ja armeija-asia alkoi mietityttämään kaikkia perheemme isompia lapsia.
- Äiti pitääkö minun mennä isona armeijaan?
Kysyi Magdaleena.
En alkanut selittämään transsukupuolisten tyttöjen asepalveluksen vapautuksista, vaan oikaisin hieman ja selitin asian lapselle helposti ja ymmärrettävästi.
-Tyttöjen ei tarvitse mennä armeijaan, mutta he saavat mennä, jos haluavat. Luulen, että sinä et taida olla sen tyyppinen, että armeija olisi sinulle sopiva paikka.
-Niin, sinne ei varmaan saa mennä korkokengissä. (hihitystä)
- Juu, eikä kesken sotaharjoitusten saa huutaa:
"IIK HÄMÄHÄKKI" ja juosta pois.
Tässä kohtaa keskustelua pikkuneiti vaipui maahan käkättämään kaksinkerroin ja aina kun nauru meinasi loppua, hän keksi uuden mielikuvan itsestään armeijassa käsilaukkuineen, mekkoineen ja kuvitelluin heikohkoin aseenkäsittelytaitoineen. :D
Olemme Magdaleenan kanssa tässä asiassa
täysin samaa mieltä;
jätetään armeija niille, joista siellä on oikeasti hyötyä. ;)
Teidän prinsessa on ihana.
VastaaPoistaNiin on =)
PoistaHauskaa, miten ajankohtainen aihe teille osui: tämän blogipäivityksen aikaan olin kertausharjoituksessa, ensimmäistä kertaa niin, etten enää yrittänyt esittää miestä.
VastaaPoistaEn ole ollenkaan varma siitä, olisinko mennyt armeijaan jos olisin saanut valita. Noihin aikoihin kuvittelin kuitenkin vielä olevani poika ja yritin tehdä niin kuin semmoisen kuuluu. Vasta paljon myöhemmin tajusin, että muut ovat taitavampia poikana olemisessa siksi, että ovat ihan oikeasti poikia, eivätkä vain siksi, että osaavat näytellä paremmin. Näin jälkeenpäin minua ei silti harmita, että armeija tuli käytyä tai että siellä pitää vieläkin aina välillä käväistä.
Missään ei kielletä menemästä armeijaan korkokengissä ja mekossa (muuan tuttava kertoi nimenomaan menneensä ja lähteneensä mekossa ihan vain korostaakseen, että sujuu tämä naisiltakin), mutta siellä pitää kyllä olla sellaisissa vaatteissa ja kengissä, joissa pärjää. Suolla esimerkiksi on paljon kivempi kahlata kumisaappaat jalassa.
Niin kuin olette puhuneet, armeijaan ei ole pakko mennä, jos se tuntuu huonolta vaihtoehdolta. Toisaalta vielä nyt voi ihan rauhassa jäädä odottamaan, miltä vähän isompana tuntuu. Jos armeija kiinnostaa, niin mikään ei kiellä sinne menemästä: kyllä tyttökin saa osata ampua. Mutta armeijassakin on paljon parempi olla, jos ei tarvitse väkisin esittää poikaa.
Kirjoitit: "Vasta paljon myöhemmin tajusin, että muut ovat taitavampia poikana olemisessa siksi, että ovat ihan oikeasti poikia, eivätkä vain siksi, että osaavat näytellä paremmin." ja se avasi tosi paljon omaa ajatteluani asiasta, koska minulla ei ole sukupuoliristiriidasta omakohtaista kokemusta. Siitä tuli mieleeni erään sukupuoltaan vielä tunnustelevan nuoren henkilön lausahdus: "Tiedän, että olisi helpompi olla vain tyttönä ja ajattelin nyt sellainen olla ja voihan siellä periaatteessa olla muitakin poika-poika pareja." Mietinkin lausetta pitkään ja pohdin, että jos kauan esittää toista sukupuolta, niin onko siitä psyykkeelle ja itsetunnolle haittaa, vaikka niin olisikin helpompaa? Lukisin mielelläni lapsuuden / nuoruuden kokemuksia sekä sukupuoliristiriitaa kokeneilta, että läheisiltä ja myös analysointia! Tiedän, että tämä on translasten vanhempia eniten mietityttävä asia! Miten neuvoa asiassa, mistä ei ole mitään tietoa? Julkaisisin mielelläni myös haastattelun tai vierailevan bloggauksen lapsuuden kokemuksista, jos joku pystyy sellaisen antamaan? Yhteyttä voisi ottaa: istuusepaivankakkaralla@gmail.com
VastaaPoistaOlen ihan tavallinen nainen. Pidän miehistä ja olen syntynyt tytöksi/naiseksi. Minulla ei ole ristiriitaa sukupuoleni suhteen. Mutta jotenkin tuo lause "muut ovat taitavmpia poikana olemisessa" tuntui tutulta. Minä nimittäin en meikkaa, katso vaatekatalogeja, huomaa jos jollain on uutta vaatetta/silmälasit ym, en jaksaisi puhua kiertoilmauksin vaan tykkään sanoa asiat suoraan, en käytä koruja, en pidä hiustenlaitosta.... tätä listaa voisi jatkaa loputtomiin :) Pidän kyllä vaaleanpunaisesta ja hoivaamisesta ja lapsista ja eläimistä. Mutta itse myös koen, että muut ovat parempia naisena olemisessa ja joskus feikkaan jotain naismaista :) Terkkuja magdaleenalle <3 ps. tätä kirjoitusta ei tarvitse julkaista. joku voi minut tunnistaa
VastaaPoistaMinäkin olen cis-hetero-nainen. Minäkään en pidä pinkistä, en pidä koruja... edes vihkisormusta, en osaa kävellä korkokengillä, en omista ainuttakaan mekkoa, enkä värikästä paitaa, en pidä meikkaamisesta, vaikka nyt keski-ikäisenä olenkin aloittanut naaman värin tasoittamisen, ettei ihmisten tarvitse kysellä, olenko kovin väsynyt. Meitä koristelemattomia tavallisia naisia on Suomessa paljon ja monet myös viehättyvät meistä. Sinua ei voisi mitenkään tunnistaa tekstistäsi, sillä et ole yksin. Jokaisen sukupuolenilmaisu on yksilöllistä ja monet meistä joskus esittävät oikeaa tai väärää sukupuoltaan sosiaalisista syistä vähän tai paljonkin enemmän, mikä tuntuu hyvältä. Niin minäkin teen joskus juhlissa. Kuka sanoo, että naisen sukupuolen ilmaisuun kuuluu söpöys ja turhamaisuus? Niin ja minäkin pidän lapsista, eläimistä ja hoivaamisesta. Ja itse haaveilen haukkuvasta lintukoirasta ja metsästysluvista enemmän kuin timanteista. Timantti olisi minulle yhtä arvokas, kuin se raha, joksi voisin sen nopeasti vaihtaa ja ostaa lapsilleni jotain kivaa. Se on minun tapani olla nainen. :)
PoistaMinäkin kuvittelin pitkään olevani ihan tavallinen: suurin osa murrosiän ja aikuisuuden peloista ja vaikeuksista elää sukupuoliroolien mukaan oli sellaisia, joiden kanssa monet muutkin ympärilläni painivat tavalla tai toisella. Välillä tosin vähän ihmettelin, kun yhdestä asiasta ei ollut tapana puhua – mutta kun kulttuurin mukaan piti kilpailla siitä, kenellä on isoin pippeli, niin olihan se tietysti ihan ymmärrettävää, ettei kukaan muukaan kehdannut puhua, miten koko ajan on tunne, että oikeasti ruumiiseen kuuluisi pimppi. Kun ei näe kenenkään muun pään sisälle, ainakin näin päin sukupuoliristiriidan onnistui aika helposti piilottamaan sen alle, että yhteiskunta monessa kohtaa olettaa kaikkien haluavan olla mieluummin miehiä.
PoistaSe, mitä tuossa ylempänä kuvittelin yrittäväni Magdaleenallekin muistuttaa, oli, että yhteiskunnan roolit ovat ulkoa annettuja mutta oikeasti elämä on paljon mukavampaa, kun on rehellinen omalle itselleen. Tytöstä (oli sitten trans tai cis) ei tee yhtään vähemmän tyttöä se, jos on välillä kiinnostunut sellaisista asioista, joita muka kuuluisi pitää poikien juttuina. Siitä sukupuoli-identiteetti ei ole kiinni.
Onnekseni sain diagnoosin transsukupuolisuudesta ennen kutsuntoja, joten minulla oli konkreettista näyttöä siitä, että vaikka henkilötunnukseni loppuosa onkin pariton, en henkisen olemukseni pohjalta ole asevelvollinen. Ajatukseni ei oikeastaan ollut siinä, etten halua armeijaan vaan siinä, että haluan saman mahdollisuuden kuin muutkin nuoret naiset: Mahdollisuuden valita. Voin siis periaatteessa sanoa, että kutsunnat oli ensimmäinen tilaisuus, jossa olin lain edessä nainen, joka on sinänsä ironista, koska kutsuntatilaisuus on "miehinen velvollisuus". ^^'
VastaaPoistaOnneksi! Ja onneksi meillä naisilla ei ole velvollisuutta mennä armeijaan, vaikka se ei kovinkaan tasa-arvoista olekaan!
PoistaToisaalta armeijasta on vaikea saada vapautusta "pelkästään" muunsukupuolisena/sukupuoltaan miettivänä, jos on muuten "terve A-mies". Mahdotontakin valehtelematta.
VastaaPoistaSiviilipalvelus ei ole ihmisoikeusrikkomustensa takia varteenotettava vaihtoehto, ja aiheuttanee myös sitä suorittavissa transnaisissa sukupuoliristiriitaa.
Vapaaehtoinen, kaikille avoin asevelvollisuus olisi transsukupuolisten kannalta paras vaihtoehto : J
E