tiistai 18. elokuuta 2015

Vieraileva bloggaaja

Minulle vinkattiin tästä blogista. Ahmin tekstit kertaalleen yhdeltä istumalta. Seuraavina päivinä luin paloja uudestaan, itkin ja luin. Lopulta olin itkenyt itseni tyhjäksi ja lukenut kaiken useamman kerran. Mietin kuinka onnekas Magdaleena on saadessaan kasvaa perheessä jossa hänellä on tilaa olla oma itsensä ja jossa hän tuntee olevansa rakastettu ja hyväksytty. Kirjoitin hänen äidilleen, halusin kertoa kuinka tärkeää tukea he antavat tyttärelleen. Juttelimme ja eräänä päivänä sitten hän kysyi jos tulisin vierailijaksi blogiin. Tässä kohtaa siis lienee paikallaan esittäytyä.

Hei olen Tuulia. Tämä riittää yleensä esittelyksi mutta blogin aiheeseen liittyen kerron vielä olevani kaksilapsisen sateenkaariperheen toinen äiti. Olen myös transsukupuolinen, itse tosin ajattelen enneminkin olevani trans-taustainen nainen, silloin kun historiallani jotain merkitystä on eli aika harvoin. Olen se äiti leikkipaikalla siinä viereisellä penkillä, se jonka puolisolla ei enää ole kesälomaa jäljellä ja joka huolestuneena vilkuilee lasta kiipeilytelineellä samalla, kun juttelee kanssasi. Ajat aamulla ohitsemme, kun pompin käsikkäin lapseni kanssa päiväkodille. Kengurut  ei kävele ne pomppii, jos et sattunut tietämään. Viime viikolla olimme tiikereitä ja pupuja. Olemme olleet myös kaloja. Onneksi sinä päivänä satoi ja kadut muuttuivat puroiksi. Olen se äiti joka hössöttää partioleirille lähtevää kohta aikuista lastaan pukemaan lämpimästi ja varmistaa viidettä kertaa, että kaikki tarpeellinen on mukana. ”Äiti sä olet pahempi kuin äiti.” Juu tiedän, anteeksi. ”Ei se haittaa mutta rauhoitu jo.” (Vaihtosukat - ne kolmannet, jäi kuitenkin matkasta.) 

En ole vieraana kertomassa elämästämme nykyään vaan lupasin kertoa siitä miltä tuntuu, kun tarina on vasta alussa. Minun tarinani ei ole Magdaleenan. Hän kirjoittaa oman tarinansa ja uskon siitä tulevan kauniin. Oma tarinani alkoi muutamakin vuosikymmen sitten perheen esikoispoikana. En muista ikääni, olisinko ollut kolmen, neljän tai viiden kun aloin ihmetellä sukupuoltani, sitä miltä näytän. Muistan kuitenkin hyvin kuinka seisoin saunan jälkeen eteisessä kokovartalopeilin edessä. Annoin sinisen kylpytakkini aueta ja katselin uteliaana ja ihmetellen vartaloani. Asettelin jalkojen välissä killuvat ylimääräisyydet huolellisesti piiloon yhteen puristettujen reisien väliin. Tyytyväisyys ja onnen tunne sai peilikuvanikin hymyilemään.

Hiljaisuus on vanhemmille hälytysmerkki ja jossain vaiheessa äitini tuli katsomaan mitä teen. ”Mä näytän ihan tytöltä!”, selitin onnellisena. Minun käskettiin lopettamaan hölmöilyn ja pukea yövaatteet päälle. Olin niin innoissani peilikuvan muuttamisesta, että palasin leikkimään tätä hienoa leikkiä useasti. Erään kerran sitten kysyin äidiltäni: ”Miksi mä olen erilainen, kuin muut tytöt?” Muistan äidin sanojen huolen, tunteen siitä että nyt kosketin jotain sopimatonta, kun hän vastasi: ”No sä olet erilainen kuin isi mutta susta kasvaa kyllä samanlainen mies. Olet vasta poika niin siksi olet eri näköinen.” Melko pian opin myös etteivät muut lapset mieti samoja asioita kuin minä. Olin ihmeissäni, kun muut pojat eivät halunneet eroon pippelistä ja pähkinöistään. (Huomasin myös ettei niistä ylimääräisyyksistä päässyt eroon saksilla tai tulikuumaa patteria vasten polttamalla.) Opin ettei asiasta oikeastaan kannattanut puhua ystäville tai aikuisille, ne vain menivät hämilleen. Tämä oli jotain joka oli parasta pitää omana tietonaan.

Koulu-ikäisenä opettelin pojaksi. Ala-asteen ensimmäisellä luokalla sain jälki-istuntaa, kun laitoin opettajan penkille nastan. Pojathan tekevät jekkuja ja miten minä yritinkään olla poika. Aina välillä ilmeisesti epäonnistuin ja joku isompi poika työnsi minut seinää vasten. Sain kuulla olevani homo, joko ennen tai jälkeen lyöntien. Erään kerran kysyin isältä mitä se tarkoittaa ja törmäsin taas häpeään samalla kun puheenaihe vaihdettiin nopeasti. Tein parhaani oppiakseni virheistä ja kiedoin itseäni yhä syvemmälle kuvitteellisen pojan hahmoon. Vahdin sanojani, välttelin tyttömäisiä ilmaisuja ja yritin puhua poikien juttuja. Katosin hiljalleen opittujen ilmaisujen, eleiden ja ajatusten muodostaman muurin taakse. Pojaksi opettelu vei voimia, enkä jaksanut keskittyä tehtäviin tunnilla vaan puhua pälätin tai pakenin unelmiin. Lukutaito ei meinannut tarttua mitenkään minuun. Eihän kukaan puhunut niin kuin opetettiin ”k-iiiiiiii-shh-shh-aaaaa”. Vapaa-ajalla istuin jalka niskan takana, ahmin Aku Ankkoja, piirsin, leikin paperinukeilla, muovisotilailla ja haaveilin Barbiesta. Jokaisella naapurin tytöistä oli sellainen ja sillä yhdellä pojallakin! 

Lapsuuteeni kuului ydinsodan pelko, iltarukous ja nälänhätä Afrikassa. Mennessäni iltaisin nukkumaan, kiedoin itseni tiukalle peittoon, kuin perhosen koteloon ja lausuin:

(Ääneen)
Levolle laske luojani
Armias ole suojani
Sijaltain jos en nousisi 
Taivaaseen ota tykösi

(Äänettä)
Rakas Jumala, 
voisitko tehdä minusta samanlaisen 
kuin muutkin tytöt ovat.

Arvelin ettei jumala pahastuisi pienestä äänettömästä lisäyksestäni. Ilta toisen jälkeen nukahdin ajatukseen kuinka seuraavana aamuna asiat olisivat toisen. Herättyäni, kiipeäisin kerrossängystäni ja kävelisin paljain jaloin keittiöön, jossa odottaisi vastapuristettu appelsiinimehu ja tyynymuroja lautasellinen. Äiti kyselisi miten nukuin yön ja harjaisi ja letittäisi hiukseni aamupalan jälkeen. Haaveeni toteutui aamusta toiseen osittain. Appelsiinimehu ja murot olivat pöydässä odottamassa minua. Äänetön lisäykseni meni jumalalta ilmeisesti ohi minkä kyllä ymmärsin. Hän oli varmasti kovin kiireinen Afrikan nälkää näkevien auttamisessa ja ydinsodan poissa pitämisessä. 

Jokin aika sitten kävin läpi lapsuudenkuviani. Ensin niissä on hymyilevä lapsi joka näyttää nauttivan kissan hännän silittämisestä, syreenien nuuskimisesta ja pelkää joulupukkia. Kouluikään mennessä hymy katoaa niin huulilta kuin silmistä seraaviksi kymmeniksi vuosiksi. Saan kuulla sukulaisilta, tutuilta ja ystäviltä usein: ”Sä naurat nykyään niin paljon. Ennen sä et edes hymyillyt.” Hymyilen nykyisin vielä vähän enemmän, kun tiedän pienen ekaluokkalaisen tytön saavan aamupalan jälkeen hiustenharjauksen ja letit halutessaan. 
 
 
 
 

6 kommenttia:

  1. Miten tärkeä ja rohkea kertomus, kiitos tämän jakamisesta! <3

    VastaaPoista
  2. Julkaisen mielelläni muidenkin lapsuusmuistoja! Ne ovat todella arvokkaita lapsiaan kasvattaville vanhemmille!

    Tuulia muuten lupautui haastateltavaksi, joten jatkoa tähän on vielä tulossa! :)

    VastaaPoista
  3. Hyvin samaistuttava tämä jakamasi tarina. :) Tiesin aina, etten ole kuin pojat ja siinä sitten yritin jotenkin sulautua joukkoon. Uskaltauduin välillä tyttöjen leikkeihin mukaan ja olin itsekin leikeissä välillä tyttö, mutta tämä jäi sitten vähemmälle, kun vanhemmassa iässä huomasin, etteivät pojat tehneet sitä. Kun sukupuolet alkoivat todella erota murrosiän alkuvaiheessa, en tuntenut oloani ollenkaan hyväksi poikien juttujen kanssa, vaikka kuinka yritin. Toki muutkin tämän huomasivat ja olin saman tien homo ja friikki. Murrosikä tuli ja lähestyy nyt loppuaan. Tuntuu enemmän siltä, ettei sitä oikeastaan edes ollut, ja siitä olen hyvin kiitollinen: Ei turhan miehistä kehoa. Selvitin oman sukupuoli-identiteetin itselleni, pidin sitä jonkin aikaa omana tietonani ja sitten paljastin asian ystävilleni ja vanhemmilleni. Pääsin transtutkimuksiin ja sain hiljattain diagnoosin. En kuitenkaan aloita hoitoja vielä vaan vasta lukion jälkeen, kun lähden omilleni. Nimittäin vanhempani ovat tehneet selväksi, etten ole heidän kanssaan enää missään tekemisissä, kun aloitan hoidot.

    Käyn aina välillä lukemassa tätä blogia, koska tämä on mielestäni tyyliltään hyvin kaunis ja olen iloinen ja kiitollinen Magdaleenan puolesta, kun hänellä on hyvät vanhemmat, jotka antavat lapsensa olla sitä, mitä tämä tuntee olevansa. Mukavaa myös, että lähipiirikin tuntuu ottavan asian hyvin. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kun keksittäisiin semmoinen hoitomuoto, että kaikille tytöille kasvaisi automaattisesti tytön keho ja kaikille pojille pojan keho, ilman kaikkia raskaita hoitoja, mutta koska näin ei ole, vanhemman velvollisuus on seistä lapsensa takana tukemassa häntä raskaiden hoitojen ajan, oli kyse sitten mistä hoidoista ja minkä ikäisestä lapsesta tahansa.

      Valitettavasti et ole ainoa, jonka vanhemmat tekevät noin. En saa siitä kiinni, miksi? Häpeää se ei voi olla, koska mitään hävettävämpää ei ole, kuin oman lapsensa hylkääminen. Se on ainut varma asia, että syy EI ole lapsessa tai nuoressa.

      En tiedä, elämmekö itse jonkin sortin kuplassa täällä etelässä, mutta juuri kenelläkään ei tunnu olevan mitään pahaa sanottavaa tyttäreni sukupuolesta... eli lähipiirillä, ei tuttavilla, ei koululla, eikä lääkäreillä ym. Joskus harvoin nolottaa, kun Magdaleena saattaa unohtaa vaikka käytöstapansa, niin kuin kaikilla lapsilla on toisinaan tapana, mutta hänen sukupuolensa ei ole vielä koskaan nolottanut minua... ei hitustakaan.

      Toivon, että löydät itsenäistyttyäsi samanlaiseen tai jopa samaan kuplaan meidän kanssamme. <3

      Poista
  4. Hei Tuulia.
    Minulla on viisivuotias poika joka rakastaa kaikkea kimaltavaa, pinkkiä, prinsessa juttuja ja mekkoja. Kotona saakin leikkiä niillä paljon. Ehkä vaikutusta on sillä kun idoli on kaksi vuotta vanhempi serkkutyttö jonka kanssa tottunut leikkimään. Poika ihannoi kaikkea kaunista: kukkia ja perhosia. Elehtii usein "tyttömäisesti" mutta myös "poikamaisesti". Pitää myös turtleseista ja hämähäkkimiehestäkin. Tosin kauniit prinsessat vievät voiton :) Haluaa roolileikeissä aina olla tyttö.
    Pippeliään ei kyllä mitenkään mielestäni häpeile. Räpeltää sitä hyvinkin usein ja naureskelee kun se välillä nousee. Tutkii kuten tuon ikäinen tekeekin. Ei ole kertaakaan sitä halunnut pois tai sanonut olevansa tyttö. Jokus kyllä että olisi mieluummin tyttö.

    En tiedä jotnekin kun tietää että transihmisiä on niin kovasti mietityttää oman lapsen tilanne. Onko vain kehitysvaihe ja kyseessä herkempi poika. Vai hämmentynyt pieni ihminen väärässä kehossa.
    Mielestäni ehkä enemmän kyse herkästä pojasta.

    Mutta siis tuleeko sinulle tuosta mieleen mitään? Miten kannattaa äitinä toimia? Olisiko jotain tiettyjä kysymyksiä jolla voisin saada selkoa tilanteeseen?

    Tällä hetkellä pojalla on prinsessa hammasharja ja tytöllä auto. Ihan vain kun vaihdot sattuivat menemään niin.

    Niin ja poikamme leikkii mieluummin tyttöjen kanssa juurikin noita prinsessaleikkejä tia kotileikkejä. Harvoin menee mukaan poikien riehumaleikkiin, mutta on tehnyt sitäkin.

    Olisi todella kiva jos sinulla olisi aikaa kommentoida jotain. Kovasti tämä mietityttää minua :)

    jos Magdaleenan äiti voisi ystävällisesti vinkata nämä kysymykset jos hän ei itse huomaa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei Anonyymi

      Magdaleenan äiti vinkkasi että täällä olisi vastattavaa. Olet joutunut odottamaan vastausta todella kauan, anteeksi.

      Vanhempana lapsensa hyvinvoinnista on huoli ja kun kehityksessä tulee vastaan jotakin jota muut eivät näytä kohtaavan sitä löytää itsensä miettimässä mistä löytyisi suuntaviittoja joita seurata. Olisin onnellinen, jos voisin antaa sinulle selkeitä vastauksia kysymyksiisi muutta joudun tuottamaan sinulle pettymyksen. Minulla ei ole ammatillista pätevyyttä kommentoida lapsen kehitystä, on vain oma kokemus transsukupuolisuudesta ja se mitä olen muilta oppinut. Suhtautuisin itse varauksella, jos joku esittäisi sinulle varmoja asioita lapsesi sukupuolesta tai sitten siitä onko kyseessä vain vaihe. Transtukipistellä (www.transtukipiste.fi) on tarjolla asiantuntevaa ja ammattimaista keskustelutukea. Vastaan kysymyksiisi mutta toivon vielä että muistat vastausteni olevan vain yhden ihmisen mielipide asiasta.

      Transsukupuolisuuden selvittämiseksi ei ole olemassa mitään testiä tai koetta. Lapsesi sukupuolen paras asiantuntija on lapsesi itse. Hän itse tietää oman sukupuolensa ja tuo sen esille aikanaan ja saattaahan tuo aika olla nyt. Eli niin lohduttomalta kuin se kuulostaakin, aika tuo tähän asiaan selvyyden. Se että lapsi eläytyy vastakkaisen sukupuolen rooliin ei vielä tarkoita sitä, että hän olisi vastakkaista sukupuolta. Eläytyä on eri asia kuin olla. Anteeksi että alleviivaan tuota asiaa mutta siitä pohjimmiltaan on kyse. Leikit, kiinnostuksenkohteet, mistä väristä pitää, kenen kanssa leikkii - ne lopulta ovat vain mieltymyksiä ja voi olla kuten tuossa mietit, että kyseessä on vain vaihe. Edes se mitä mieltä on pippelistä tai muutenkin kehostaan ei valitettavasti kerro varmasti sukupuolesta. Voi olla että lapsesi kokee vanhempana itsensä pojaksi ja tämä kertomasi on vaihe jossa hän tutkiskeli sukupuolen ilmaisuaan tai ehkä prinsessaleikit nyt vaan on niin paljon hauskempia kuin jotkut poikein jutut. Mutta… on myös mahdollista, että lapsesi kertoo sinulle joku päivä olevansa tyttö. Hän saattaa tehdä sen sanomalla tai näyttämällä - juurikin niin kuin nyt tekee.

      Epätietoisuus on tuskastuttavaa mutta uskallan luvata ajan auttavan siihen. Jos saan ehdottaa tällaista, Tuote lastasi itseilmaisussa antaen hänen edelleenkin olla oma itsensä niin kuin hän haluaa - niin kuin selvästi teetkin mikä on todella hienoa. Jos käy niin että kyseessä oli vaihe niin mitä vahinkoa lopulta tapahtui? Se että poika pitää pinkistä ja prinsessaleikeistä (noin esimerkeiksi), kuinka haitallista tuo lopulta on muualla kuin meidän aikuisten mielissä? Lapset ovat hyvin joustavia sukupuolen ilmaisussa ja siihen suhtautumisesta. Ongelma ovat aikuiset joilla on tarve nähdä asia selkeinä vaihtoehtoina. Rakennamme mielikuvia siitä mitä on olla tyttö tai poika, näillä mielikuvilla ei sitten kuitenkaan ole tekemistä todellisuuden kanssa. Jos poika tykkää leikkiä kotileikkejä on hän poika, jos niin sanoo olevansa (tai sitten tyttö jos niin sanoo). Aikuisena olet siinä välissä suojamuurina ihmisten kuvitelmien ja lapsesi todellisuuden välissä, jos tarvetta suojalle tulee. Mutta sitten tosiaan se toinen vaihtoehto. Jos lapsesi onkin tyttö, annat hänen nyt ilmentää omaa sukupuoltaan, oppia ettei siinä ole mitään hävettävää - annat hänelle lapsuuden omassa sukupuolessaan ja siitä kumpuavan vahvan itsetunnon, annat hänelle suunnattoman suuren lahjan. Magdaleenan elämästä kun lukee, näkee kuinka suuresta lahjasta on kyse.

      Olen pahollani etten pystynyt sinulle olemaan avuksi. Toivonkin sinulle jaksamista odottaa ajan kulumista ja sitä kautta asioiden selviämistä ja siinä odotellessa voimia tukea lastasi omana ainutlaatuisena ihanana yksilönä.

      Tuulia aka Mustarastas

      Poista